Blues Brothers

16.1.2018 |

Voimistelu-lehdessä 4/2011 julkaisimme artikkelin Holopaisten veljeksistä Mikasta ja Timosta. Mika Holopainen nukkui pois joulukuussa 2017 ja hänen muistoaan kunnioittaen julkaisemme tämän vanhan artikkelin nyt www-sivuillamme.

Blues Brothers

Alkuperäisteksti: Anne Lius-Liimatainen 

 

Suomen huippuvalmentajat Mika ja Timo Holopainen ovat veljeksiä, joiden mukaan juuri se toinen on äkkipikaisempi luonne. Mutta kumpi oli teininä todellinen rockabilly tukkatötteröineen ja kumpi sai suuremman kalasaaliin? Antaa veljesten itsensä kertoa.

Miesten telinevoimistelun huipulla on kulkenut jo vuosikausia yksi sukunimi ylitse muiden: Holopainen. Timo ja Mika Holopainen ovat molemmat luotsanneet arvokisamitaleille upeita urheilijoita, joiden ilot ja surut he ovat eläneet vähintäänkin yhtä voimakkaasti tuntien. Jyväskyläläinen Mika Holopainen on toiminut muun muassa Jari Mönkkösen ja Jani Tanskasen valmentajana. Helsinkiläisen Timo Holopaisen valmennettava on Euroopanmestari Tomi Tuuha.

Millaisia velikultia nämä Holopaisen miehet sitten ovat huippuvalmentajahaarniskan takana?

Timo syntyi Helsingissä 1961, Mika kaksi vuotta myöhemmin. Kuukausi Mikan syntymän jälkeen nelilapsinen Holopaisen perhe muutti Jyväskylään. Viitaniemen Taidepolulla asui joukko muitakin urheiluhulluja perheitä lapsineen, joten Holopaisten poikien oli helppo tarttua urheilun imuun.

Taidepolulta Jyväskylän Liikunnalle ja siitä sitten voimistelun huipulle on miesten tie vienyt. Vuosiin on mahtunut monta käännettä ja monta mielenkiintoista koukkua. Miehet eivät ole liiemmin parrasvaloissa paistatelleet – vaikka syytä olisikin ollut. He ovat vain tehneet sitä, mihin sydän on kiivaasti palanut. Veljesten keskinäinen suhde on pysynyt lujan läheisenä läpi vuosien, vaikka miehet asuvatkin eri paikkakunnilla. Heitä kuitenkin yhdistää veljeyden lailla sana voimistelu. Kertokoot miehet toinen toisistaan.

 

Timo Mikasta:

”Mika on meistä se äkkipikaisempi, kun hän suuttuu, niin silloin räjähtää. Kyllä hän on pitkään hyvin rauhallinen, mutta kun raja ylittyy, se kuuluu ja näkyy.

Lapsena Mika oli aika hiljainen poika. Äiti laittoi Mikan kouluun 6-vuotiaana. Mika on syntynyt joulukuussa, joten hän oli liian hento pieni poika silloin syksyllä, kun hän joutui kouluun. Taisi Mika vähän kärsiäkin siitä, että niin aikaisin kouluun laitettiin. Tilanne ei helpottanut myöhemmin, sillä Mika kärsi lukuvaikeuksista.

Urheilimme lapsuudessa todella paljon. Kokeilimme kaikenlaisia lajeja ja liikuimme paljon, mutta leikimme myös zorroja ja tarzaneja. Nuoruudessa meillä alkoi olla omat kaverit ja menot, joten vapaa-aikaa emme paljon urheilun lisäksi viettäneet yhdessä.

Se oli mahtavaa aikaa

Voimistelun maailmaan meidät sai houkuteltua naapurimme Toikan Heikki. Hän vei salille omia poikiaan, joten me vain lähdimme mukaan. Siinä meidän nurkilla asui muitakin urheilusta innostuneita, esimerkiksi Kankaanperän jääkiekkoperhe ja Pullin Matti (Nykäsen Matin valmentaja).

Järjestimme jopa omia yleisurheilukisoja, joissa Mika kulki hyvin mukana. Hän toki oli meitä hiukan nuorempi, mutta ihan hyvin sillä siellä meni.

Minulla oli teini-iässä vahva rockabilly-vaihe, Mikalla ei niinkään. Mutta kyllä me yhdessä niitä levyjä kuuntelimme. Bluesia ja rock ’n’ rollia. Minulla tämä näkyi vaatteissakin, mutta ei Mikalla. Hän pukeutui hyvin hillitysti ja tavallisesti.

Voimistelimme ja kilpailimme yhdessä. Se oli mahtavaa aikaa. Kilpailuissa minä olin enemmän jännittäjä, Mika oli paljon rauhallisempi.

Suomi olisi paljon köyhempi ilman Mikaa

Lopetin voimistelun 21-vuotiaana, mutta Mika vielä jatkoi. Mikasta tuli valmentaja ja kiersin kisoissa kannustamassa. Valmentajana Mika on todella rauhallinen ja nuorempana jopa tiukkapipokin. Poikia hän pisti joskus jopa pois harjoituksista, jos homma ei luistanut. Mika on aina ollut hyvin tiukka ja tarkka tekniikasta.

Mika on tehnyt näitä (valmentajan hommia) kymmenen vuotta kauemmin, joten kyllä pidän häntä paljon parempana valmentaja kuin itseäni. Hän on yksi Suomen parhaista valmentajista. Paljon olisi häneltä opittavaa, mutta paljon olen oppinutkin.

Suomi olisi paljon köyhempi ilman Mikaa, tai ainakin maailmanmestaruuksia köyhempi. Tuskin olisivat urheilijat yltäneet suorituksiinsa ilman Mikaa. Hänellä on aina ollut valtava intohimo ja intensiteetti tähän hommaan.

Mika on valmentanut paljon pidempään kuin minä, mutta jossain vaiheessa hänelle tuli hiljaisempi kausi. Eikä ihme. Vetihän hän todella intensiivisesti Jaria (Mönkkönen), Jania (Tanskanen), Mikkoa (Kautto) ja Jarkkoa (Harju) ne vuodet. Nyt hän on alkanut nousta tasolleen Sakarin (Vekki) kanssa. Saa nähdä jääkö koskaan eläkkeelle. Ehkä hän eläkeläisenä kalastelee.

Pielisillä kalastelemassa

Kalastaminen onkin Mikalle iso osa elämää. Meidän isä oli todella kova kalastamaan ja metsästämään, joten niin on Mikakin. Sieltä se tulee. Minä en ole niinkään. Mutta mukavin muisto minulla liittyy tähän asiaan siltä reissulta, kun kävimme faijan kanssa kolmestaan Norjassa ja saimme 18-kiloisen lohen. Aivan mahtava fiilis tuli siitä. Olimme Mikan kanssa tuolloin 14- ja 16-vuotiaita. Tämä reissu on jäänyt positiivisena mieleen.

Pikkuveljenä Mika on ollut ihan mukava. Pielisillä käydään kalastelemassa aina välillä ja samoten Keski-Suomen koskilla. Hiljaisia miehiähän me silloin olemme. Mutta sen minkä haluan ehdottomasti sanoa on, että Mika on todella hyvä isä. Hän on kasvattanut lapsensa todella hyvin ja on aina tullut toimeen lasten kanssa.”

Isoveljen äänessä on puhdasta rehellisyyttä, kunnioitusta ja veljesrakkautta.

Mutta eipä tunnu huonommaksi jäävän pikkuveli-Mikakaan, kun hän Timosta puhuu.

Mika Timosta:

”No, isoveli on aina isoveli. Minä kuljin aina Timon perässä, mutta olemme eriluontoisia. Timo on vilkkaampi ja puheliaampi, minä hiljainen hissukka ja rauhallinen. Hän on paljon äkkipikaisempi kuin minä, etenkin valmentaessa. Ei mikään Raimo Summanen, mutta enemmän hän ääntään käyttää.

Meidän isä oli lääkäri Kokkolassa ja asui siellä valtaosan lapsuudestamme. He erosivatkin jossain vaiheessa äidin kanssa ja isä sai kaksi poikaa vielä myöhemmin. Meillä on siis kaksi isosiskoa ja kaksi pikkuveljeä Timon kanssa. Äiti oli kotiäiti ja kannusti meitä elämässä.

Timo oli vilkas lapsi. Koulussa Timo pärjäsi ihan hyvin, vaikkei koskaan lukenutkaan läksyjään. Minä taas yritin ja yritin, enkä suuremmin pärjännyt. Minulla oli lukuvika. Timo kirjoittikin lopulta itsensä ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta.

Urheilullisuus kumpuaa isästä

Urheilimme paljon lapsena ja Timo oppi luistelemaankin jo 2- vuotiaana. Pelasimme jääkiekkoa, jalkapalloa, pesäpalloa ja vaikka mitä. Isämme oli monilahjakkuus. Hän pelasi SM-tasolla jääpalloa ja hyppäsi seipäällä muistaakseni 4,90. Golffissakin hän pärjäsi. Kyllä tämä urheilullisuus sieltä kumpuaa.

Nukuimme ja asuimme Timon kanssa kotona samassa huoneessa. Kävimme myös lapsena aika paljon kalassa. Vielä nykyäänkin käymme ainakin kerran kesässä Timon kanssa kalastamassa jossain. Ei Timo niin innokas kalastaja ole, mutta minä olen. Minä olen meistä kahdesta saanut isomman saaliin.

Tukka tötteröllä

Timo oli vähän villi nuorempana. Hän kävi ahkerasti tansseissa ja konserteissa, humputteli aina viikonloput. Timppa juhli kavereiden kanssa ja oli kova rokkari, oikea rockabilly.

Muistan sen niin elävästi vieläkin, kun menimme erään kerran SM-kisoihin Sodankylään 70-luvun lopulla. Menimme seuran pikkubussilla, jossa ei lämmitys toiminut. Pakkasta oli ainakin -20 astetta.

Kaikki muut bussissa olijat pukeutuivat todella lämpimästi, jollain oli jopa makuupussi, johon kääriytyi, Mutta ei Timo. Timo oli uskomukseltaan niin vahvasti rockabilly, todellinen fiftari tukka tötteröllä. Ei suostunut edes pipoa laittamaan päähänsä, ettei se tukkatötterö menisi lyttyyn.

Timo voittikin sitten SM-hopeaa hypyssä, minä olin nuorten sarjan SM-hopeamitalisti 12-ottelussa. Kyllähän meillä aina on ollut pieni kilpailu päällä siitä, kumpi on parempi. Timo kuitenkin lopetti voimistelun parikymppisenä. Minä vielä jatkoin.

Se meiltä puuttuu, olympiamitali

Timo lähti Helsinkiin ja voimistelu oli pois kuvioista toistakymmentä vuotta. Lausannen MM-kisoissa hän sitten innostui uudestaan, kun Jani voitti MM-kultaa. Innostui niin, että perusti Taskisen Topin kanssa oman seuran.

Valmentajana Timo on hyvä. Minä olen paljon rauhallisempi enkä niin kova auktoriteetti kuin Timo. En huudan niin paljon harjoituksissa kuin Timo. Hän on paljon äkkipikaisempi, mutta rauhoittuu hyvin nopeasti. Minulla on enemmän neuvottelevampi ote.

Timon kanssa meillä on aina ollut hyvin läheiset välit. Isoveljen esimerkki ja malli on hän aina minulle ollut. Valmennuksessa se tosin on ollut toisin päin. Mutta aina kun Timo johonkin ryhtyy, niin hän omistautuu asialle sataprosenttisesti. Pistää itsensä likoon ihan tosissaan.

Toivonkin, että Timppa saisi valmennettavansa vielä joskus olympialaisiin saakka ja menestyisi siellä. Se meiltä puuttuukin, olympiamitali. Luulen, ettei Timo kyllä koskaan jää eläkkeelle. Hän elää niin voimistelulle.

Lämpimänä mieleen on jäänyt se, kun Timo kulki ennen valmentajan uraansa meidän kisamatkoilla mukana. Suomen liput liehuivat ja kannustus kuului aina kentälle saakka. Se tuntui todella hyvältä ja nostatti tunnelmaa entisestään.

Se oli minulle todella tärkeää valmentajana ja veljenä.”

 

Artikkeli on julkaistu alun perin Voimistelu-lehdessä 4/2011.

Kuvissa: Veljekset Timo (kuvissa vasemmalla) ja Mika Holopainen (Marko Kauko & Jesse Soivala).