Riina Law kirjoittaa vieraskynässään kiusaamisväkivaltaan puuttumisesta. Riina toimi puhujana Vaikeat tilanteet voimistelussa -webinaarisarjan ensimmäisessä osassa.
Minulta yleisimmin kysytty kysymys kuuluu näin: miten on mahdollista, että kiusaamisväkivalta vain jatkuu? Minulla on siihen kolme syytä: 1) me aikuiset emme tunnista kiusaamisväkivaltaa tasalaatuisesti ja oikein, joten emme voi myöskään toimia tehokkaasti sitä poistaaksemme (ellemme muuta toimintatapojamme), 2) me pelkäämme ja annamme pelon määrittää toimintamme, ja 3) me häpeämme itseämme, pelkoamme ja kaikkea muuta, joka hankalaan tilanteeseen voi liittyä.
Tutkimusten mukaan yleisin syy, jonka aikuiset antavat syyksi olla puuttumatta kiusaamisväkivaltaan, on pelko. Pelko siitä, että joutuu itse ikävän ja haastavan käytöksen kohteeksi. Pelätään myös, ettei osata toimia. Että jäädään yksin. Myös nuoret liputtavat pelon ykköstunteeksi, monella tapaa, kun puhuvat kiusaamisväkivallasta: se voi olla syy miksi nuori alkaa kiusaamaan (ettei itse joudu kiusatuksi) tai syy, miksei kerro aikuiselle. He kokevat olevansa yksin. He pelkäävät jäävänsä yksin. Ja jäävät vielä enemmän yksin.
Luennoidessani kiusaamisväkivaltaan puuttumisesta Voimisteluliiton vaikeiden tilanteiden webinaarisarjan ensimmäisessä osassa, eräs kuulija nosti esille pelon: minua pelottaa, että jos nostan kiusaamisväkivallan esille jonkun nuoren vanhemmille, he alkavat syyttää minua jostain – eivät tulekaan osaksi haastetta ratkaisevien aikuisten rivejä. Kysymys on validi. Pelko on validi. Näin voi käydä.
Kirjoitin 430 sivua kirjassani Puolikkaat pojat muun muassa siitä, miten meillä nykyaikuisilla on tapana puolustaa lapsiamme väärin. Suojelemme itseämme ja omia pettymyksiämme, ja sorrumme puolustamaan lastamme, vaikka tiedämme hänen toimineen väärin. Tilanne ja haaste on siis todellinen. Ja tässä vaiheessa tuntuisi tietenkin järkevältä vaan poteroitua kaninkoloon, viskata tuuleen kuolematon pitäkää tunkkinne -lause ja katsoa tiukasti toiseen suuntaan. Viekö se tilannetta eteenpäin? Ei.
Valmistaudu ja valmistaudu
Meillä aikuisilla on kaksi vaihtoehtoa. Me joko valmistaudumme ja toimimme, tai me valmistaudumme pelkäämään. Ensimmäinen voi muuttaa jotain. Jälkimmäinen on jo vetänyt pohjan pois – itseltämme, yhteisöltämme ja etenkin niiltä nuorilta, joita olemme luvanneet kasvattaa ja viedä turvallisesti eteenpäin. Minä liputan sen puolesta, että valmistaudumme ennalta: silloin, kun kaikki on vielä hiljaista ja voisi kuvitella, ettei mitään pahaa tapahdu, jos vain istuu tarpeeksi paikallaan.
Se tarkoittaa sitä, että määrittelemme kimpassa aikuisten ja lasten kesken sen, miten meidän porukassa ollaan, hengitetään, liikutaan, puhutaan, tsempataan, riidellään, rakastetaan, tuetaan, vihataan ja ylipäätänsä ollaan ihmisiä. Määritellään miten meidän jengissä luodaan fyysistä ja psykologista turvaa, miltä se tuntuu ja näyttää yhdessä. Ja määritellään miten me luomme arvoa itsellemme, toisillemme ja joukkueestamme vielä eteenpäin – kohti koko laajempaa yhteisöä ja yhteiskuntaa. Eli johdetaan kulttuuria yhteisten arvojen tunnistamisen kautta.
Sen lisäksi määritellään mitä tapahtuu, kun joku osa edellä mainitusta ei toteudu. Kun tulee epäasiallista käytöstä tai muita tapahtumia: miten silloin toimitaan? Mitä viestitään ja kenelle. Kuka viestii? Missä järjestyksessä? Ja kuka seuraa laadun toteutumista? Harjoitellaan.
Ja sitten on se akuutti valmistautuminen: se mikä tapahtuu juuri silloin kuin pitää sitten soittaa se vaikea puhelu. Eli kun kriisi on päällä, silloin täytyy valmistautua uudelleen. Se on se hetki, kun pitäisi tehdä ja sanoa jotain järkevää, mutta sydän hakkaa nopeammin kuin ajatus. Kun kaikki hermot huutavat, että tee nyt jotain järkevää äläkä hemmetti mokaile.
Eikö me kaikki olla samalla puolella?
Meitä siis voi ohjata oma pelkomme siitä, että kohtaamamme aikuiset – kiusaamisväkivallalla oireilevien lasten vanhemmat – eivät olekaan meidän kanssamme samaa mieltä ja päätyvät kääntymään meitä vastaan. Niin voi käydä. Meidän täytyy valmistautua ja toimia oikein silti. Jos et muista mitään, muista edes nämä:
1. Ensireaktio ei ole totuus.
Kun ihminen kuulee jotain järkyttävää, ensimmäinen reaktio voi olla hyökkäys. Se on luonnollista, mutta ei tarkoita, että se olisi oikea tai totta. Tunteet voivat vääristää käsitystä siitä, kuka on vastuussa ja mikä on olennaista.
2. Pidä keskustelu hallinnassa.
Vaikka syytökset kohdistuisivat vääriin ihmisiin, ei kannata provosoitua. Jos tilanne lähtee tunteiden ohjaamaksi, faktoille ei jää tilaa. Rauhallisuus on ainoa keino säilyttää keskusteluyhteys.
3. Palaa faktoihin.
Tunteet voivat viedä keskustelun suuntaan, jossa todelliset tapahtumat unohtuvat. Joskus ainoa tapa edetä on kysyä suoraan: ”Palataanko puhumaan siitä, mitä oikeasti tapahtui?”
4. Jos faktoihin palaaminen ei onnistu, pysäytä keskustelu.
Kaikkea ei voi ratkaista yhdellä kertaa. Jos keskustelu on jumissa ja tunteet ohjaavat liikaa, parempi vaihtoehto on katkaista se hetkeksi ja sopia, että palataan asiaan myöhemmin. Jos keskustelu on liian haastava, pyydä apua. Rikosten selvittely kuuluu poliisille. Sovittelutoimistosta saa ilmaista apua riitatilanteiden selvittelyyn. Ihan kaikkialla Suomessa.
5. Älä jää pelkoon. Tee silti.
On helppo alkaa pelätä reaktioita ja antaa periksi. Mutta jos aikuiset eivät kestä vaikeita tilanteita, miten voi odottaa, että nuoret kestäisivät? Joku joutuu seisomaan paikoillaan ja muistuttamaan, mikä on oikein.
Ollaan ihmisiä toisillemme etenkin tilanteissa, joissa se on vaikeaa. Ja johdetaan tässä meidän lapsiamme – etenkin tilanteissa, joissa se on vaikeaa. Tehdään se siitä huolimatta, että se on vaikeaa. Koska (vain) se on oikein.
Riina Law
Kirjoittaja on viestinnän ja vuorovaikuttamisen valmentaja, kiusaamisväkivaltatyön muutosjohtaja ja kirjailija, joka huutaa tuuleen siinä toivossa, että aikuiset alkaisivat kuulla.
