Liisa Lappalainen ja lasten voimistelun linjaus: Mistä olen yhä hämmästynyt?

On ollut ilo seurata, miten lasten voimistelun linjaukset ovat lähteneet elämään seuroissa. Monessa paikassa ne eivät ole jääneet paperiksi, vaan ovat näkyneet arjessa konkreettisina tekoina. 

Seurat ovat laatineet ohjeistuksia valmentajille ja perheille, järjestäneet vanhempainiltoja ja pysähtyneet pohtimaan omia valmennuslinjauksiaan sekä ryhmäjakoja. Leikkiä on lisätty – tai vähintään tehty se näkyväksi ja tietoiseksi osaksi toimintaa. 

Myös kustannuksiin on tartuttu: kertakäyttöiset tiimipaidat ja kalliit kisapuvut ovat monin paikoin vaihtuneet kierrätykseen ja pidempään käyttöikään perustuviin ratkaisuihin. 

Nämä eivät ole pieniä asioita. Kun koko yhteiskunnan kustannukset ovat nousseet ja työelämän muutokset heijastuvat perheiden arkeen, seurojen tekemillä valinnoilla on aidosti merkitystä lasten ja perheiden mahdollisuuksille osallistua. 

Miten työ etenee? 

Linjaustyö ei ole kertaluonteinen projekti, vaan jatkuva prosessi. Nyt olemme vaiheessa, jossa linjauksia sovelletaan, tulkitaan ja viedään käytäntöön eri seuroissa eri tahtiin. Se on ymmärrettävää, mutta samalla se korostaa vastuuta: linjaukset eivät toteudu itsestään, eivätkä pelkällä hyvällä tahdolla. 

Seurojen, valmentajien, kouluttajien ja lajiyhteisön yhteinen tehtävä on varmistaa, että lasten etu pysyy toiminnan keskiössä myös silloin, kun arki haastaa, resurssit ovat tiukalla tai tulospaineet hiipivät mukaan. 

Liisa Lappalainen ohjaamassa. (KUVA: Milla Vahtila)

Mistä olen yhä hämmästynyt? 

Samalla kun paljon hyvää tapahtuu, on mahdotonta olla hämmästelemättä joitakin sitkeästi eläviä käytäntöjä ja puhetapoja. 

Ensinnäkin: lasten ryhmiä ohjaavat usein edelleen lapset. Juuri siellä, missä tehdään kasvatuksen kannalta ehkä tärkeintä työtä. Nuoret ohjaajat voivat olla erinomaisia, mutta he tarvitsevat aikuisen rinnalleen tueksi, turvaksi ja kehittymisen mahdollistajaksi. Vastuun siirtäminen lapsille ei ole linjauksen mukaista, eikä reilua. Jokainen kasvava alaikäinen ohjaaja tarvitsee tuekseen aikuista, jolla on kokemusta lasten kanssa työskentelystä ja lapsen kehityksestä. 

Toiseksi: puhe lasten huippu-urheilusta elää sitkeästi, vaikka sitä ei ole olemassa. On lasten harrastamista ja lasten kilpaurheilua. Hyvin toteutettuna ne voivat johtaa joillakin huippu-urheiluun myöhemmin. Mutta ”4-vuotiaiden huippu-urheilua” ei ole. Jos näin puhutaan, ovat perusteet pahasti pielessä, ja koulutukselle on selvästi tarvetta. 

Kolmanneksi: varhaisen erikoistumisen taakse mennään yhä liian usein perustelussa. Tutkittua tietoa kuitenkin on, myös voimistelussa. Pelkkä lajitreenin lisääminen ja armoton kisaaminen pienestä pitäen ei kanna pitkälle. Monipuolinen pohja, riittävä kokonaisliikunta ja omaehtoinen liikkuminen ovat kehityksen kivijalka. 

Joskus tuntuu, että osa viehättyy kovasta lasten kilpailusta ja varhaisesta menestyksestä niin, että unohtuu peruskysymys: miksi tätä tehdään. Ei pikavoittojen vuoksi, vaan siksi, että lapset viihtyvät, kehittyvät ja pysyvät mukana. On myös seuran etu, että harrastajat jatkavat pitkään, aikuisiksi asti, joko liikkujina, valmentajina tai seuratoimijoina. 

Lasten voimistelun linjaus antaa suuntaa. Nyt tarvitaan rohkeutta katsoa peiliin ja kantaa vastuu siitä, miten suunta näkyy teoissa. 

Kirjoittaja on Voimisteluliiton osaamisen kehittämisen päällikkö, jonka työpöydällä muun muassa lasten voimistelun linjaus on.