Eila Marjatta Uitto (os. Lappalainen) 16.5.1945 – 24.2.2026
Liikunnanohjaaja, kenttänäytösten moniosaaja ja joukkuevoimistelun ensimmäinen lajipäällikkö Eila Uitto on menehtynyt 80‑vuotiaana.
Eila Uitto teki yli 40 vuoden mittaisen elämäntyön voimistelun parissa. Hän aloitti työnsä Työväen Urheiluliitossa (TUL) vuonna 1968 koulutusohjaajana ja toimi sittemmin koulutussihteerinä vuoteen 1994 saakka. Voimistelutoiminnan yhdistyessä Suomen Voimistelu- ja Liikuntaliiton (SVoLi) alle Eilasta tuli joukkuevoimistelun lajipäällikkö. Tässä tehtävässä hän toimi eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 2008. Eläkkeelläkin Eila jatkoi työtään voimistelun hyväksi arkistoimalla useiden vuosien ajan Urheilumuseossa erityisesti joukkuevoimistelun historiaa.
Eila Uitto oli suomalaisen voimistelun ja erityisesti joukkuevoimistelun keskeisiä rakentajia – ihminen, jonka elämäntyö näkyy ja vaikuttaa yhä niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Hänet kutsuttiin Suomen Voimisteluliiton kunniajäseneksi sekä Kansainvälisen joukkuevoimisteluliiton IFAGGin ensimmäiseksi kunniajäseneksi.
Joukkuevoimistelun pitkäjänteinen kehittäjä
Voimisteluliittojen yhdistyminen 1990‑luvulla loi pohjan joukkuevoimistelun virallisille SM‑kilpailuille vuonna 1991. Tämä merkitsi Eilan johtaman pitkäjänteisen kehitystyön alkua: perustettiin lajivaliokunta, laadittiin kilpailusäännöt eri ikäryhmille ja rakennettiin koko kilpailujärjestelmä kansallisesti yhtenäiseksi.
“Eila oli vahva joukkuevoimistelun ammattilainen, joka pyyteettömästi, määrätietoisesti ja intohimoisesti kehitti, johti ja organisoi joukkuevoimistelun laajaa toimintakenttää,” kuvaa ensimmäisenä lajivaliokunnan puheenjohtajana toiminut ja Eilan ystävä Aleksandra Tuomala‑Jantunen.
Kansainvälistyminen toi mukanaan uusia vaatimuksia ja Eila oli keskeisesti mukana kilpailujärjestelmän uudistamisessa. Hän mahdollisti nykyisen kilpasarjan syntymisen ja oli vahvasti mukana sen sääntöjen luomisessa – ennustaen osuvasti sarjan kasvavan tulevaisuudessa suurimmaksi kilpailijamäärältään.
“Joukkuevoimistelun paletti oli laaja, mutta Eila piti kokonaisuuden hämmästyttävällä tavalla hallussaan. Hän muistutti meitä aina siitä, että pienikin muutos vaikuttaa kaikkeen,” muistelee Tarja Rasimus‑Järvinen, joka niin ikään toimi lajivaliokunnan puheenjohtajana Tuomala-Jantusen jälkeen.
Eilalla oli keskeinen rooli myös tyttösarjojen ja lasten kilpailutoiminnan kehittämisessä, kuten Hyvän mielen kilpailuissa ja Nuppukilpailuissa. Kilpailujärjestelmän tueksi rakennettiin tuomarikoulutus- ja -merkkijärjestelmä sekä valmentajakoulutuksen rakenteet, joista Eila vastasi joukkuevoimistelun osalta.
Hän tunsi tarkasti budjetit, aikataulut ja rakenteet, mutta seurasi yhtä intohimoisesti joukkueiden esityksiä, valmentajien työtä ja lajin esteettistä kehitystä. Eila oli tuttu näky kilpailukatsomoissa aivan loppuun saakka.
Lajin kansainvälistyminen
Eilan suuri unelma oli saada joukkuevoimistelusta kansainvälinen laji. Ensimmäiset kansainväliset kutsukilpailut järjestettiin Helsingissä Syke100‑tapahtuman yhteydessä vuonna 1996, jolloin lajin englanninkieliseksi nimeksi vakiintui Aesthetic Group Gymnastics. Seuraavien kolmen vuoden ajaksi kansainväliset PINK‑kilpailut siirtyivät Eilan vastuulle luoden pohjan kansainväliselle arvokilpailutoiminnalle.
Vuonna 2000 tämä työ huipentui ensimmäisiin joukkuevoimistelun maailmanmestaruuskilpailuihin. Kansainvälisen yhteistyön vakiinnuttamiseksi perustettiin vuosina 2000–2003 toiminut työryhmä, jonka tuloksena International Federation of Aesthetic Group Gymnastics (IFAGG) perustettiin Helsingissä vuonna 2003. Eila oli mukana tässä työssä ja tämän roolin johdosta sai kunnian tulla nimetyksi IFAGGin ensimmäiseksi kunniajäseneksi.
“Eila piti aina Suomen puolta kansainvälisillä kentillä ja joukkuevoimistelun puolta liiton päätöksenteossa. Hänen asiantuntemuksensa ja pitkäjänteinen työnsä loivat lajille vahvan perustan,” toteaa Tarja Rasimus-Järvinen.
Liittojoukkue Kisakeskuksen liikuntasalissa 1968 (Eila Uitto kolmas rivi, toinen vasemmalta)
Kenttänäytösten moniosaaja ja mentori
Kenttäohjelmat olivat Eilalle erityisen rakkaita. Hän kehitti kenttänäytösten toteutusta systemaattisesti ja TUL:n työvuosinaan haki oppia ulkomailta isoista kenttäohjelmamaista kuten Kuubasta ja Tšekkoslovakiasta ja loi käytäntöjä, jotka helpottivat suurten kokonaisuuksien harjoittelua ja toteutusta. Yhä käytössä olevat paikkamerkinnät ja kuviopaperit ovat pitkälti Eila Uiton työn tulosta.
Riikka Virkajärvi‑Johnson muistelee:
“Eilan osaaminen ja kokemus kenttäohjelmissa oli huikea. Hän ajatteli kenttäohjelmia aina voimistelijan näkökulmasta. Eila oli tarkka ja hänen ajatukset kenttäohjelman ”säännöistä” ohjasivat minua ohjelmien teossa.” Kenttäohjelmien parissa syntyi naisten välille syvä ystävyys ja Eila toimi mentorina, keskustelukumppanina ja rohkaisijana Virkajärvi-Johnsonille koreografin polulla.
Moderni voimistelu, kiinnostus kulttuuriin ja historiaan
Työuransa alkuvuosina Eila perehtyi voimistelumatkoillaan moderniin voimisteluun Neuvostoliitossa, Tšekkoslovakiassa ja Bulgariassa ja toi lajin vaikutteet Suomeen TUL:n toimintaan 1970‑luvulla. Tämä kehitystyö loi pohjaa nykyiselle rytmiselle voimistelulle.
Pulmu Puonti toimi TUL:ssa rytminen voimistelun päävalmentajana ja muistelee:
“Eilan merkitys elämässäni oli paljon enemmän kuin työtoveruutta. Hänestä tuli läheinen ystävä, jonka kanssa jaoimme arjen ja juhlan hetkiä – ja vuosikymmeniä intohimoisia keskusteluja voimistelusta.”
Eläkkeelle jäätyään Eila toimi vapaaehtoisena Suomen Urheiluarkistossa usean vuoden ajan. Hän huolehti kaikkien joukkuevoimisteluun liittyvien materiaalien, kuten asiakirjojen, mitalien ja tapahtumamateriaalien säilymisestä. Hän arkistoi Urheiluarkistoon myös voimisteluvaikuttajien henkilöarkistoja ja kenttäohjelmien historiallisia arkistoja. ”Tämä työ kuvaa Eilan syvää kiinnostusta historiaan” summaa Pulmu Puonti.
Outi Havia, joukkuevoimistelun ensimmäisiä kansainvälisen tason tuomareita ja Eilan pitkäaikainen ystävä tuo esiin Eilan kulttuurisen puolen:
“Yhteiset ulkomaanmatkat veivät meidät taiteen äärelle. Muistan kuinka Eila Milanossa luki latinankielisiä tekstejä patsaiden juurella. Hän opiskeli latinaa, taidehistoriaa ja rakasti musiikkia – Savonlinnan oopperajuhlat, Urkuyö ja Aaria kuuluivat kesiin.”
Muistona ihmisestä ja ystävästä
Eila seurasi joukkuevoimistelua loppuun asti katsomon puolelta ja vieraili tutuilla voimistelusaleilla. Hän oli sivistynyt, huumorintajuinen, suurisydäminen ja utelias ihminen, joka arvosti erilaisia mielipiteitä ja oli pidetty sekä luotettava ystävä.
“Eila oli ihminen, johon saattoi aina luottaa,” tiivistää Aleksandra Tuomala‑Jantunen.
Eilaa jäivät kaipaamaan hänen poikansa Kai perheineen, sisko Terttu sekä laaja ystävien, kollegoiden ja voimisteluyhteisön joukko.
Eila Uiton elämäntyö on erottamaton osa suomalaista ja kansainvälistä joukkuevoimistelua. Hänen vaikutuksensa elää jokaisessa kenttäohjelmassa, kilpailussa ja voimistelijasukupolvessa, joka saa rakentaa tulevaisuuttaan hänen luomalleen vahvalle perustalle.
