Lajikulttuurin juttusarja 2/2019: Huuto tukahduttaa usein ilon!

2.5.2019 |

Ilo ja onnistuminen vahvistavat. Lapsen sinnikäs yrittäminen ja lajissa kehittyminen ruokkivat harrastamista, siksi suorituksista annettavalla palautteella on suuri merkitys. Uskaltavatko valmentajat olla välillä hiljaa ja antaa palautetta enimmäkseen vain onnistumisista ja yrittämisestä?

Voimistelun lajikulttuurissa on ilmennyt huutamista. Miksi? ”Meidän salissa on niin kova meteli, että on pakko huutaa, jotta voimistelijat kuulevat.” Vai onko kuitenkaan pakko? Mitä jos valmentajat menisivät lähelle lapsia ja nuoria sekä kertoisivat palautteen. Jatkuvalla syötöllä huudettavasta palautteesta osa valuu hukkaan. Miksi siis ei annettaisi vähemmän palautetta, mutta harkitumpaa? Ja voisimmeko antaa palautetta siitä, mikä meni oikein, sillä se, mitä ruokitaan, vahvistuu. Vain virheistä puhuminen ei aina käänny kehitykseksi.

Muutamissa voimistelun alalajeissa valmennustapana on lähestulkoon harjoituksen selostaminen. Valmentajat puhuvat tai huutavat lähes koko harjoituksen, vaikka voimistelija ei sitä tarvitsisikaan. Voimistelija pystyy ottamaan vastaan vain rajallisen määrän ohjeita. Pieni voimistelija, joka toistaa sarjaa, joutuu usein pysähtymään, jotta voi kuunnella tai hän jatkaa tekemistä, mutta ei pysty toistamaan kaikkia valmentajalta tulleita ohjeita myöhemmin. On parempi keskittyä yhteen asiaan kerralla.

”Meillä huuto on sellaista positiivista, kannustavaa, että tytöt jaksaa yrittää paremmin.” Huuto, kannustavakin, ei osalle lapsista ole kannustavaa. Se on huutoa, kovaa ääntä, jota he ehkä vieroksuvat. Osa pelkää ja osa menee varuilleen aina, jos valmentaja nostaa ääntään. Siksi ei ole käsitettä positiivinen huuto. Huuto saattaa sulkea lapsen ja nuoren korvat. He kuulevat äänen, mutta eivät sanomaa.

Voimmeko siis enää kannustaa urheilijoitamme? Tottakai. On ihana elää hetkessä ja se innostuminen kuuluu monesti äänessä. Mutta voimmeko käydä sen keskustelun läpi urheilijoiden kanssa, että millä tavalla he haluaisivat, että valmentaja antaa palautetta ja millä tavalla heidät saisi ponnistelemaan vahvemmin ja kovemmin? Jos kävisimme keskustelua voimistelijoiden kanssa, miten he haluavat tulla kohdatuksi, olisimme jo hieman viisaampia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa.

Jos voimistelijat kertovat, että parhaat yrittämisen fiilikset irtoavat, kun valmentaja patistaa, kannustaa ja huutaa vieressä, niin sitten voi antaa mennä vaan. Tehdään sitä, mikä tuntuu valmennettavista hyvältä, eikä niin, että huudetaan, koska on totuttu ja vain luullaan, että se toimii.

Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä on aiempina vuosina ottanut myös kantaa huutamiseen. Varsinkin lapset ja nuoret saattavat tulkita valmentajan huutamisen vihaisuutena ja tärkeän ihmisen viha, voi tiputtaa nuoren pois ajattelukyvystä ja silloin ei voi oppia uusia asioita. Mäkelän mukaan äänen korottaminen vie huomion pois itse asiasta eli mikä lapsen tai nuoren käytöksessä tai harjoittelussa meni pieleen. Tämän vuoksi huutoa maltillisempi kommunikointi on oppimisen kannalta hedelmällisempää.

 

Lisätietoja lajikulttuurin juttusarjasta: Liisa Lappalaiselta (etunimi.sukunimi@voimistelu.fi)