Isoisoäiti heittää kärrynpyörän, 2-vuotias Vilppu viilettää pitkin telinesalia ja mumma pomppii trampoliinilla. Vilpun äiti Kati ei voi muuta kuin nauraa lämpimästi urheiluhullulle perheelleen.
Teksti ja kuvat: Anne Lius-Liimatainen
Kaksivuotias Vilppu viilettää pitkin Jyväskylän Monitoimitalon telinesalia. Neljä kertaa viikossa kokoontuva Jyväskylän Voimistelijoiden Gaggatygit-ryhmä on Vilpulle ja hänen Kati-äidilleen tuttu ohjelmanumero viikoittain.
– Ja jos minä en ehdi töiden vuoksi, niin äitini lähtee Vilpun kanssa, Kati Lemiläinen, 31, kertoo.
Mumman tehtävät ovatkin mieluisia Kaija Kettuselle, 52, joka on aina valmis lähtemään tyttärenpoikansa Vilpun kanssa Monnarille maistamaan liikkumisen riemua.
Kaijan elämänmenoon voimistelusali sopii kuin nenä päähän, sillä Kaijan arki täyttyy varsin mallikkaasti monenlaisesta liikunnasta. Hänen mielitiettynsä on kestävyyslajit, polkupyörän selässä taittuu vuosittain useampi tuhat kilometriä. Onpa Kaija aloittanut myös aikuisten telinevoimistelunkin, joten mumma on huippukunnossa.
Huonommaksi ei jää Vilpun isoisoäiti Hilkka Kettunenkaan, 82, joka on Erkki Tervon Ikämoto-ryhmän vanhin jäsen. Niin vain Hilkalta sujuu kärrynpyörä, kuperkeikka ja trampoliinitaiteilu poikineen. Kaija kuunteleekin tarkasti, kun Hilkka-äiti opastaa tytärtään trampoliinilla voltin tekoon.
Jyväskylässä asuvat naiset ja Vilppu ovatkin suomalaisessa voimistelumaailmassa mukava piristysruiske. Voitaneen sanoa, että laji on periytynyt sukupolvelta toiselle. Ja tässä neljän polven sakissa notkeutta piisaa.
Hilma Jalkasen opista se lähti
On syytä palata siihen, mistä kaikki sai alkunsa: Hilkasta. Elettiin 40-lukua, sodat oli juuri sodittu. Suomi lepäsi lähtökuopissa, maata piti rakentaa uudelleen. Nuori Hilkka asui Kuopion kupeessa Siilinjärvellä ja halusi kokeilla miltä voimistelu tuntuu.
Kylällä ei omaa voimisteluseuraa ollut, mutta sieltä löytyi innokas liikunnanopettaja Martta Setkänen. Setkänen oli saapunut paikkakunnalle evakkona Karjalan Salmelta. Voimisteluun tykästynyt Setkänen innostui pitämään voimistelua nuorille tytöille, joten Siilinjärven Ponnistukseen perustettiin oma jaosto. Ei kuitenkaan mennyt kauan, kun Siilinjärven Naisvoimistelijat perustettiin. Kärkijoukoissa Hilma Jalkasen opein voimisteli myös Hilkka.
Viisi senttimetriä liian lyhyt
Hilkka syttyi lajiin tosissaan ja lähti pian Varalaan neljän viikon kurssille oppimaan lisää. Ohjaajan työ Siilinjärvellä alkoi, kun Hilkka palasi oppineena.
Pian koitti nuoren naisen H-hetki, Helsingin olympialaiset. Tiedossa oli, että sadan voimistelijan ryhmään haluttiin maan parhaimmisto. Hilkka janosi mukaan. Hän harjoitteli ja harjoitteli, hikeä hän ei suotta säästellyt. Into päästä mukaan vuoden 1952 olympialaisiin oli valtava, olihan se ainutkertainen mahdollisuus.
Kuopiossa järjestettiin karsinnat ja 22-vuotias Hilkka osallistui niihin. Koreografia tuntui helpolta ja mukavalta, Hilkka nautti. Pääseminen olympialaisiin oli lähellä, mutta sitten tuli tieto: voimistelijoiden pituuden täytyi olla vähintään 157 senttimetriä.
– Minä olin viisi senttiä liian lyhyt. Se harmitti. Ajattelin, etten pääse mukaan, mutta onneksi se alaraja poistettiin. Sitten minulle soitettiin, että jatka vain harjoittelua, kun minulla on niin hyvä ryhtikin. Niin minä jatkoin ja pääsin mukaan, Hilkka muistelee onnenpotkuaan.
Lue koko neljän sukupolven voimistelutarina ja paljon muuta Voimistelulehdestä 2/2012. Tilaa Voimistelu-lehti.
